Historiikki – Reunamerkintöjä eletystä

”Minua eivät koskaan ole kiinnostaneet laajat asiakokonaisuudet. Kiinnyn häviävän pieniin yksityiskohtiin, historiallisiin kuriositeetteihin, muiden silmissä viheliäisiin sivuseikkoihin. Voisin tituleerata itseäni Sivuhistorioitsijaksi.” 
– Vuosia, vuosia sitten kuulemani tahi lukemani sitaatti, jonka alkuperää en ole onnistunut runsaslukuisista yrityksistä ja pitkällisestä pähkäilystä huolimatta selvittämään. Tämähän kertoo vain yhdestä asiasta: minun on otettava se omiin nimiini. 

Aluksi nähkää kahvihuone, muovikukkien rajaama ja somistama taukotila: läpäisemättömältä vaikuttava, arkisen väritön tunnelma vallitsee. Toimintaterapeutti Nadja Sumanen annostelee sanokaamme hienonnettua sokeria sumppiinsa samaan aikaan kun hänen kollegansa astahtaa taukotilaan. Kollega kertoo Nadjalle nähneensä ilmoituksen Otavan 125-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestetystä nuorenromaanin kirjoituskilpailusta. Kenties hän tietää Nadjan kirjoittaneen Sveitsissä majaillessaan hengästyttävän omakohtaisen, pöytälaatikossa lepäävän, julkaisemattoman romaanikäsikirjoituksen. Kilpailun liikkeelle sysäämänä Nadja ryhtyy kirjoittamaan, ja kuten välttämätöntä sekä totunnaisen tavanmukaista, tahdittavat hänen päiviään muuttumattoman tarkat työskentelyrutiinit, jotka ovat kuin suoraan Daily Rituals -jutelmakokoelmasta: mitä syvähenkisempää taidetta, sitä kiehtovampia ovat poikkitaiteelliset seikat. 

Kirjoitusprosessin aikana Nadja käy sisäistä kamppailua. Hän on huolissaan siitä, ettei hänellä oikeastaan ole luokseenkutsuvan addiktoivaa tarinaa, paukkuefektejä ja vauhtia. Oivallettuaan, että henkilöhahmoissa tapahtuva sisäisen muutos itsessään on tarina ja aihe romaanille, kirjoituksen »sininen viiva» piirtyy.

Muun perheen uinuessa sikeässä unessa Nadja kirjoittaa.

Niin syntyy Rambo. 

Nuortenromaanikilpailun voittajaksi julkistetaan Otavan kirjakaupassa Uudenmaankadulla 23.4. tulevan kirjasyksyn debytantti Nadja Sumanen. Tuosta tilaisuudesta mieleeni on piintynyt monia eläväisiä ja tarkkarajaisia muistikuvia – kyseessä ei ollut alkuunkaan ikävystyttävä kirjamatinea. Samaan aikaan kun kirjakaupan esiintymiskorokkeen eteen haalitaan istuimia ja lavalle mikrofoniteline ja kovaääniset korkeajalkaisissa ständeissään, nostamme maljan kirjakabinetissa Voittajille, kunniamainittu, nimimerkkiin »Kirsi Kukka» hunnuttautunut kirjailija Pete Suhonen letkauttaa jotain muljahtavan humoristista: »Juuri fantasian poisrajaaminen oli varmasti kova paikka monelle.»

Matinean käynnistyessä tunnelma on tietenkin odottavainen ja sähköistynyt, ohjaaja Jukka Rantanen, raatilainen itsekin, lukee kantavalla äänellä muotoilemamme palkintoperustelut, joissa Rambosta kirjoitetaan muun muassa seuraavaa: »Kesämökillä kohtaa kolme sukupolvea, joista kullakin on oma taakkansa kannettavanaan. Vaatimaton kesäpaikka päivärytmeineen ja säännöllisine ruoka-aikoineen on Rambolle paratiisi, ja mökin hyväsydämistä isäntää ja emäntää, Erkkiä ja Annikkia, hän suorastaan palvoo.» Meihin raatilaisiin lohdullisuus ja toiveikkuus, jota tarina henkii, teki lähtemättömän vaikutuksen.

Kilvassa menestyneet pitävät puheet, jotka vaikuttavat siltä istumalta mieleenjääviltä, mutta joista ei kuitenkaan hetken kuluttua enää muista mitään.

Minulle on uskottu käsiini ote voittajakäsikirjoituksesta, jonka resitoin antaumuksellisesti – lisäksi esitellään Rambon iho, kuten kai tavataan sanoa, romaanin kansi, jossa taivaansinisen taustan murtaa havupuun oksa (havupuu vahvistaa mielikuvani kesämökki-idyllin mäntykangasmaastosta), johon jäntevät, uurteiset kädet ovat lujasti tarttuneet. Kannen ylälaidassa on »leima»: Nuortenromaanikilpailun voittaja. 

Kirjasyksyn debytantin teos tulee taatusti ravisuttamaan ja vilkastamaan nuortenkirjallisuutta, hiukan ummehtunutta lajityyppiä. Nadja on kulkenut pitkän matkan espoolaisen sairaalalaitoksen kahvihuoneesta Kirjamessujen estradille. Niin sen ymmärrän: kulkenut pitkän matkan Sveitsistä Suomeen, palannut kotiin.

Meidän luoksemme. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti